miro 2010

Tuntuu niin hassulta…
Lapsi, jonka olin jo hyvästellyt, kuuluu minun elämään vielä kolmenkin vuoden jälkeen.
Lapsi, jolle lääkärit antoivat tuomion, jota vanhemmat itku kurkussa yrittivät ymmärtää ja epäuskoisesti hyväksymään.
Lapsi, jota rakastan, vaikka välillä tuntui siltä, etten koskaan oppisi häntä rakastamaan.
Lapsi, joka on taistellut koko pienen elämänsä ajan ja todistanut kuuluvansa tähän perheeseen sekä sukuun.
Lapsi, joka omistaa vahvan suojelusenkelin.
Lapsi, joka vie välillä, joskus ja usein minulta järjen. Lapsi, jonka takia olen pelännyt.
Ei ne pienet flunssat, eikä ne pienet ihottumat vaan huonosti nukutut yöt ja pelko menetyksestä. Herääkö lapseni uuteen aamuun? Kuljemmeko yhdessä edelleen? Ne muistot ja tunteet, jotka rikastuttivat elämääni, niiden ansiosta olen vahvempi kuin koskaan. Jokainen pelko vahvistaa minua.
Takapakkeja en siedä,
enkä tiedä miten kestän sen.
Tunteen ahdistuksen ja sekavuuden.
Se ei minusta huonompaa tee,
vaikka joskus niitä muistelee.
Rakastan elämääni,
enkä koskaan aio luovuttaa.
Sinut minulle on tarkoitettu ainiaan.
Ja siksi yhdessä tiemme kuljetaan.

Olen jokaisesta lapsestani ylpeä. Ja rakkauteni heihin on vahvaa ja sanoinkuvaamatonta. <3

kolme vuotias, miro, onnea