Juuri kun luulin uuden vuoden alkaneen hyvin….
En uskonut, että se heräisi vuoden ensimmäisenä päivänä koputtaen olalleni ”hei, älä unohda minua”.
Tiedän olevani sidoksissa siihen tai enemmänkin Mirolle se on arkea…
Mutta oliko sen tarkoitus herätä kuin vihainen karhu talviunilta?
Eikö se riitä, että itse arki on kestettävä? Asioita joita muistettava, jotka muille ihmisille ovat jokapäiväisiä?
Kuinka käyttäytyä? Kuinka ymmärtää seuraamukset kun on satuttanut toista sanallisesti tai/että fyysisesti?
Ennen kaikkea se, miiten paljon työtä oman kropan fyysinen käytös vaatii…
Hemiplegia rajoittaa sitä paljon..
Miron äitinä en tule koskaan ymmärtämään millainen hänen arkensa on. Mutta voin kuvitella millaista se on, koska näen joka päivä mitä se saattaa sisältää..
Yritän parhaani mukaan helpottaa hänen elämäänsä, vaikka välillä en ymmärrä hänen käytöstään.
Viime vuoden loppukuut olivat minulle rankkoja.
Jos Mirolla oli huono päivä, heijastui se minuun. Ja jos oli lieviä tai isoja kohtauksia, syytin itseäni. Usein nämä Miron negatiiviset kokemukset saivat minut itkemään ja joiden seurauksena sain paniikkikohtauksia.. Kävin pohjalla. Kadotin itseni kokonaan. Ajatukset harhailivat ja olivat negatiivisia.
Puhuminen, lääkitys ja asiat järjestykseen apujoukon voimin auttoivat minua eteenpäin. Enää Miron pahaolo ei heijastu niin voimakkaasti minuun..Tunnen olevani onnellinen.
Kun äiti voi hyvin, lapsetkin voivat? Toivon niin..
Mutta Miro on mysteeri.. Näyttäisi kuin hän olisi onnellinen, mutta sekoittaako uhma hänen maailmaansa?
Takaisin alkuun..
1.1.2017 klo 10.30 Mirolla oli pieni kohtaus ja heti perään isompi, jonka kesto oli noin 10 minuuttia ensilääkkeen saatua.
Tuntuu niin pahalta, kun ei voi mitään tehdä toisen puolesta. Olo on kuin avuttomalla lapsella..
Tekisin kaikkeni jokaisen rakastamani ihmisen puolesta, ettei heidän tarvitsisi kärsiä, ikinä. Mutta joskus on vain ymmärrettävä, ettei pysty kaikkea tekemään, vaikka tahtoisi.. Silloin sydän itkee verta.
Olen onnellinen, ettei epilepsiakohtaus ollut pitkäkestoisempi.
Kesän kohtaus kun oli tunnin kestoinen. Silloin jouduttiin ambulanssilla lähtemään. Matkalla kuski sanoi minulle” mitä kauemmin kestää, sen huonompi ennuste”. Ne sanat saavat minut kananlihalle. Ja näitä kyseisiä sanoja mietin aina, kun Miro kohtauksen saa..
Samalla kun hymyilen Miron onnellisuudelle ja upealle kehitykselle kun hän on pirteä iloinen poika, samalla pelkään kun laitan hänet nukkumaan.. Näemmekö enää aamulla.. Se ahdistaa..
Joka aamu, kun Miro herättää meidät kaikki, vaikka haluaisin vain nukkua, sydämeni lämpenee ja onnenkyynel vierähtää poskelleni. Sain pitää sinut tänäänkin. Rakastan sinua. Aikanaan kerron merkityksen näille sanoille…. Sanoille jotka ymmärsin joista tuli osa elämääni.
Kirjoitan ne nyt teille….
”Carpe diem Miro – Carpe diem <3
Merkinnät RSS-syötteenä