miro 2010

Kaikki eivät sitä tiedä, että Miro käy Lilliputeissa kuusi vrk per kuukausi. Aivan ihana paikka ja ennen kaikkea, Miro viihtyy. Koskaan ei ole pakko mennä vaan Miro aina odottaa, koska näkee kavereitaan. Mikä on Lilliputti? Minulta jos kysytään, vastaan aina, se on paikka, jossa Miro lomailee. Sitähän se on. Mutta se on samalla paikka, joka takaa Mirolle turvallisen ympäristön ja minulle irtiotto erityislapsen rutiininomaisesta arjesta.
Viime jakso ei mennyt ihan niin kuin kirjoissa lukee.. Tiedättekö tunteen, kun puhelin soi ja aavistat, ettei kaikki ole niin kuin kuuluisi? Sain siis puhelin soiton, jossa kerrottiin, että Mirolla ollut kohtauksia.. Sain kerrottua lähiomaisillemme, jopa äidilleni sain kerrottua ilman kyyneleitä. Olin vahva. Kunnes soitin töihin. Jännitti ja pelotti yhtä aikaa. Miksi? En tiedä.. Kun puhelin soi, tunsin jo silmien kostuvan ja kun luurista kuului hei Taina, en pystynyt enää pidättää itkuani. Pyysin työtoveriani istumaan, vaikka varmasti minun olisi pitänyt istua. Lilliputti oli jo soittanut ambulanssin sekä lääkärin käymään. Kohtaukset olivat rauhoittuneet.
Siskoni lähti sitten kuskiksi ja ystäväni lähti katsomaan, että minä jaksan. Olin shokissa. Matka starttasi Hanko- Vihti, mutta Karjaan kohdalla sain puhelun. Vaikka kohtaukset olivat ohi, iski migreeni päälle ja Miro alkoi oksentaa. Oikastiin siis Lohjan päivystyksessä hakemassa suppoja, koska enhän minä niitä muistanut. Äitini soitteli useasti, infosin aina tilanteen mukaan. Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Pelkäsin jo pahinta, mutta toivoin parasta. Onneksi Lilliputin henkilökunta oli ymmärtäväinen minun tuhansiin soittoihin.
Kun päästiin Lilliputtiin, oli sängyssä väsynyt kalpea poika. Ennen lähtöä Miro oksensi. Automatka Tammisaaren päivystykseen tuntui kestävän ja kestävän. Miro oksenteli ja valitti päätään. Noin kolmen aikaan yöllä päivystyksessä tilanne rauhoittui. Mirolle alkoi kasvojen väri palautumaan. Taas yksi sitkeä kyyneleen täyttämä taistelu käyty. En muuten itkisi kun Mirolle epikohtauksia tulee, mutta ampparikuskin sanat ovat jääneet syvälle mieleeni. Mitä pidempi kohtaus, sen huonompi ennuste.
Elän elämääni päivä kerrallaan. Annan kaikkeni erityislapselleni. Niin tekee myös lähipiirini. Ihmiset ymmärtävät minua paremmin. Voin sanoa suoraan miltä minusta tuntuu, eikä kieroon ole katsottu. Se on vaan se tunne.. Vaan se tunne..