Siinäpä vasta kysymys.. Onko siihen oikeaa vastausta vai onko se asia, josta ei puhuta? Hymyilevätkö aina äidit lasten tai lapsiensa kanssa? Ennen olisin piiloutunut teatterinaamion taakse, mutta nykyään näytän ja kerron miltä minusta tuntuu. Jos en kerro tai näytä, kasvaa positiiviset kuin negatiiviset tunteet. Ja miten paljon negatiivisuus syökään ihmistä. Lisämausteena jos elämä on jo muutenkin kuin vahvaa chiliä, kuin olisi tuli varpaiden välissä.
Ne hetket, kun saa kertoa, kun löytää jonkun joka tietää, miten oikeasti yrität parhaasi ja näkee todellisen sinun. Vaikka et ole täydellinen, olet upea monella tapaa.
Tänään Mirolla oli vaikea päivä, joka minua ahdisti. Sain pidettyä juuri ja juuri paniikkikohtauksen poissa vain siksi kun sain ystävältä viestin, jossa hän hymyili. Hänen hymynsä antoi voimaa. Miro pääsi kouluun, mutta koulun jälkeen jatkui huuto, koska en antanut puhelinta hänelle. Huonon käytöksen vuoksi jäi ilman puhelintaan, enkä palkitse huonosta käytöksestä. Palkinnoksi sain itse 3 tunnin huudon. Miron pikkusisko Nina sai Miron rauhoittumaan. Olin jo valmis hautamaan pääni, mutta kiitän, että Nina auttoi. Onko sanoissani järkeä, vai olenko ihan pihalla?
Merkinnät RSS-syötteenä