miro 2010

Ei päivääkään ilman ajatusta siitä, mitä tuleman pitää. Ei päivääkään ajatusta siitä mitä menneisyys sisälsikään. Tänään kotia kohti kun kuljettiin, pidimme toisiamme käsistä kii. Ja yhteistä taivalta näin kuljettiin.
Vaikka tiedän sisälläni sen tunteen, etten pysty muuttamaan mennyttä ja vaikka pystyisin, tulevaisuus saattaisi muuttua. Nykyhetkeni on parasta mitä voisin toivoa, mutta menneisyyteni kuuluu elämääni. Vaikka minulla on vaikeaa hyväksyä lapseni elämänsä kohtalo, silti mietin ajoittain, kuinka olisin voinut vaikuttaa hänen tulevaan. Se, että muut lapset juoksevat ja motoriikka on huikeimmillaan, oppivat koko ajan uutta juuri motoriikassa. Miro on erittäin sosiaalinen lapsi, mutta ehkä ajatukseni johtuvatkin siitä, että minulta on usein kysytty; ”käveleekö Miro koskaan?”. En tiedä. Rehellisesti en osaa sanoa. Mutta kuten lääkäritkin ennustivat lapseni tulevaisuuden vihanneksena sekä elinikä maksimissaan yhden vuoden. Miro on yllättäjä. Hän saattaa jopa jonain päivänä juosta omalla tyylillään minua vastaan kun töistä tulen.
Olen onnekas, vaikka välillä minusta ei tunnu siltä. Minulla on terveet lapset ja ihana avopuoliso, joka on kaiken tämänkin jälkeen rakastanut minua sellaisena kuin olen. Hän ei koskaan syyttänyt tai epäillyt minua vaikka epäilin itseäni. Joskus kun menetin uskoni tulevaan ja annoin pelon vallata itseni ja kun itkin itseni uneen, oli hän turvanain.
Niin kuin äitilläni on ollut tapana sanoa; ” kaikella on tarkoituksensa”. Mirolla on tarkoitus vahvistaa minun ja avoni välejä. Pitää yhtä ja kasvattaa lapsemme yhdessä, perheenä jossa on paljon rakkautta ja vähän vihaa. Kun Miro syntyi, minusta tuntui siltä kuin minulle olisi lyöty selkään punainen risti, koska synnytin keskoslapsen. Ja kyllä minusta vieläkin tuntuu siltä. Olen onnekas siitä, että lapseni voivat hyvin ja minulla on neljä ihanaa lasta. Keskosodotukset ovat vaurioittaneet sisimpääni. En pysty, kykene, enkä halua enempää lapsia.
Olen todella ylpeä Mirosta. Olen aina ollut. Välillä vain harmittaa ne alkuajat kun olin valmis hylkäämään lapseni vain koska häpesin tekopyhäisiä kyyneleitäni. Silloin tunsin olevani syyllinen kaikkeen. En ole päässyt syyllisyydestäni eroon, kokonaan. Äidinrakkaus on tunteena vahva, eikä se koskaan katoa, mutta silloin minusta tuntui, ettei minusta ole tähän. Nykyään en vaihtaisi tätä tunnetta ja näitä kokemuksia.
Miro, äiti rakastaa sinua nyt ja aina. <3