Tänään keräilin ajatuksia ja päällimmäinen ajatukseni, joka minulle heräsi, sai minut kyyneliin. Olen hyväksynyt Miron sellaisenaan kun hän on; terve, mutta ainutlaatuinen. Oma kultani. Tosin, en ole hyväksynyt itseäni. Kuka minä olen? Taistelen menneisyyttäni vastaan, vaikka minun pitäisi hyväksyä se. Olen antanut itselleni anteeksi, mutta en ole hyväksynyt itseäni sekä menneisyyttäni. Itse hyväksyminen tulee olemaan pitkä projekti, enkä tiedä koska tämä tapahtuu. Huomaan, etten ole valmis. Tietyt kappaleet, edelleen, tietyt sanat.. Iskevät suoraan sydämeen ja se tunne repii rikki mut pala palalta. Olen vahva, tiedän sen… Mutta vahvoilla ihmisillä on myös oikeus itkeä.. Eikö?
Merkinnät RSS-syötteenä
Otin eilen uuden Kaks Plus lehden iltaluettavaksi. Ennen sänkyynmenoa olin eksynyt blogiisi ensimmäistä kertaa. Voit vaan arvata yllätykseni, kun tarinasi oli edessäni myös lehden sivuilla! Hassua. Tarina kosketti, niin täällä netissä kuin lehdestä luettuna.
Luin lehdestä perheestänne, jonka jälkeen oli pakko tulla katsomaan kirjoituksiasi. Olen itse kolmen pojan ja kaksostyttöjen (05/12) äiti ja ihailen sitä tapaa jolla Mirosta puhut. Pelkosi ja haurautesi kuultaa kirjoitustesi läpi, eikä kukaan voi tietää mitä käyt ja koko perhe käy läpi kun arjessa mikään ei ole varmaa. Yksi on varmaa: Mirolla on hänelle paras äiti joka rakastaa häntä kovin kauniilla tavalla sekä pyytettömästi:) Voimia ja ilon hetkiä lasten kanssa..