miro 2010

Halusin kaivaa esiin yhden suurimmista tabuista, asiasta josta odottaville äidille ei sanota, vasta kun se on tapahtunut tai tapahtumassa. Blogi herättää varmasti tunteita ja mielipiteitä sekä keskustelua, ja toivon että löytyisi perhe, jolla olisi mahdollisesti henkilökohtaisia kokemuksia aiheeseen liittyen. Tästä kokemuksesta on kulunut jo reilu vuosi, mutta tulen kantamaan koko elämäni ajan kokemusta joko hyvänä tai pahana. Syyllisyys on osittain kadonnut mutta tuskin se koskaan kokonaan katoaa…

17.02.2010(rv25+5) kaikki muuttui. Olin siihen asti ollut maailman onnellisin odottaja. Entuudestaan meillä on yksi lapsi(poika vm05). Odotusaika tähän menneessä oli ollut loistava, ei minkäänlaisia ennakkovaroituksia. Päivä alkoi ihan normaalisti, niin kuin muukin arkipäivä. Olin vanhempieni luona kylässä, muistan kun tunsin jotain erilaista itsessäni. Nousin tuolista ylös mennäkseni vessassa käymään, luulin syyksi virtsankarkailun, enkä osannut edes aavistaa että kyseessä olisi pahempaa kun ”lorahti”. Menin vessassa käymään ja taas lorahti. Olin ihan hiljaa, en uskaltanut puhua kenellekään nolosta kokemuksesta. Joka kerta kun nousin ylös, tunsin kun lorahti ja aloin huolestua.. Menin kuitenkin vielä kaverin luokse käymään, sisareni oli siellä odottamassa minua. Hänen kanssaan juttelin ja ehkä hieman vitsailin odotusajan virtsankarkailusta. Olin silti huolissani. Seurasin kelloa, lähestyi ilta seitsemää. Lähettelin kaverin luolta äidilleni koko ajan tekstiviestejä, siitä miten olen huolissani ja jos käyn tammisaaressa varmistamassa, että kaikki olisi hyvin, ja jos hän lähtisi mukaani. En uskaltanut kertoa avomiehelleni, pelkäsin. Lähdettyä ystäväni luolta, soitin äitiyspolille ja selitin tilanteen ja kysyin, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Sairaanhoitaja joka vastasi puhelimeen sanoi, että minun olisi hyvä tulla paikan päälle tutkimuksiin, ettei kyseessä olisi lapsivesi, joka “lorahteli”, ja sitten tiedettäisiin jatkotutkimuksista. Jo siinä vaiheessa itkin. Pelko pienestä ja miten raskaus, miten??? Olin peloissani. Äitini kertoi avopuolisolle tilanteesta ja hän haki minut tienreunasta jossa lohduttomana kävelin. Vanhempani ottivat esikoisemme hoitoon. Koko ajomatkan kommunikoin elekielillä koska itkin. Kun saavuimme paikan päälle, saimme oman huoneen jossa vauvan sydänäänet kuunneltiin ja ne olivat hyvät. Kaikki oli loistavasti, kunnes tehtiin sisätutkimus, jolla selvisi oliko kyseessä lapsivettä, joka “lorahteli”. Vastaus… Lääkäri sanoi, että kyseessä on lapsivettä, että nyt minut siirrettäisiin jatkotutkimuksiin Helsinkiin. Sen enempää tietoa en saanut. Minä, Helsinki. Itkin kun kävelin takaisin huoneeseen, jossa hoitaja ja avopuoliso odotti minua. Äitini oli laittanut viestin minulle” soita, olemme huolissamme”. Laitoin äidille viestin, että joudun jatkotutkimuksiin Helsinkiin, enkä enempää tiennyt. Avopuolisoni meni takaisin kotiimme, minut vietiin ambulanssilla Helsinkiin Naistenkliniikalle. Pisin matkani ikinä, tai minusta tuntui. Yritin nukkua matkan aikana, mutta en pystynyt. Kyyneleet valuivat pitkin poskeani. Kun saavuin perille, yöhoitaja selitti minulle, että jään osastolle siihen asti, että pienokainen syntyisi. Se yö oli kauhea. Syytin itseäni kaikesta. Lähetin anteeksipyyntöjä avopuolisolle, äidille ja lähestulkoon kaikille. Ahdisti.

Joka päivä sairaalassa oli kamalaa. Pelkäsin, koska olin “sumussa” koko sen ajan. Tiesin että minulla oli tulehdus ja sain siihen ab-kuurin, joka näytti tehoavan, mutta ei tehonnutkaan. Joka yö itkin, en mielellään puhunut kenenkään kanssa puhelimessa, etteivät he osiasi tulkita tunteitani. Esikoiseni soitti minulle… Sen puhelun jälkeen kyyneleet valuivat taukoamatta. Sairaala-aika oli raskasta. En osannut “pukea sanoiksi” tunteitani, niinpä kirjoitin hoitajalle kirjeen, en ehkä olisi halunnut hänen tulevan luokseni ja kertomaan mielipidettään kirjeestä. Mutta se lohdutti.

23.02.2010(rv26+4) sinä päivänä lääkäri halusi tutkia minua tarkemmin, eikä sen takia sallinut minun syövän mitään. Ja tutkimuksien takia olin koko vuorokauden syömättä. Pelkäsin,koska en tiennyt mistä oli kyse. Tulehdusarvot ab-hoidoista huolimatta olivat nousseet, lääkärit tiesivät jo mitä tuleman pitää, mutta halusi varmistuksen. Synnytys käynnistettäisiin. Kävin uä-tutkimuksissa, ennen virallista päätöstä. Virallinen päätös annettiin yhdeltätoista yöllä ja silloin ilmoitin äidille ja avopuolisolleni, nyt lähdemme synnyttämään. Pienokaisemme oli raivotarjonnassa, mikä oli hyvä, ei siis leikkausta. Lääkäri kertoi, koska tulehdusta ei saatu kuriin, oli käynnistys lapsen parhaaksi. Osittain olin helpottunut, mutta peloissani. Helpottunut siksi, koska vihdoinkin sain vastauksen, peloissani pienen puolesta. Äitini ja avopuolisoni olivat synnytysosastolla ennen kahta. Olin saanut lääkkeen joka auttoi voimistamaan supistuksia. Muistelisin, että viiden pintaan sain epiduraalin, joka oli kuitenkin hankala pistää, koska olin kiitettävästi turvoksissa, viikon vuodelepo teki tehtävänsä. Sain siis levättyä hieman.

24.02.2010(rv26+5) pieni poikamme syntyi klo 8.57, paino 1025g ja pituutta huimat 35.5cm pistein 7/8. Täydellinen vauva. Parkas kun syntyi kylmään maailmaan. Hengitti hienosti itse. Se päivä olin maailman onnellisin. En tuntenut vihaa, pettymystä. Olin niin ylpeä itsestäni. Hehkutin kaikille onneani. Kävin katsomassa pientämme, joka oli niin täydellinen. Letkut pelästytti ja ne piippaavat laitteet. Pienemme oli osastolla k7, jonne pikkukeskoset yleensä menevät aluksi kasvamaan. Mutta sitten koitti seuraava päivä, joka mullisti maailman. Ja maailmani  romahti.

25.02.2010 

Olin elänyt täydellistä päivää melkein vuorokauden. Nukuin pitkästä aikaa yön hyvin, vaikka olo oli levoton. Olin ylpeä itsestäni. Synnytin maailman ihanimman keskosvauvan, niin pienen, täydellisen. Tuntui, että vihdoinkin saimme onnea osaksemme kaoottiseen elämään. Kunnes hoitaja ilmoitti minulle, että lääkäri haluaisi tavata ja keskustella meidän kanssa. En osannut yhdistää asiaa heti, että jokin voisi olla vialla. Lypsäsin käsin ensimaitoa pienokaisellemme, en osannut käyttää lypsylaiteita. Niin monimutkaisia ne mielestäni olivat. Jokainen lypsätty maitotippa oli rakkaudella puristettu. Hermoja se vaati, lypsätä käsin mahdollisimman paljon, jokainen milli oli arvokas. Kun avopuolisoni ja esikoisemme saapuivat osastolle hakemaan minua “kyytini” kanssa, pyörätuoli, lähdimme katsomaan pienokaistamme. Esikoisemme oli hyvin ylpeä. Jokaiselle vastaantulevalle hehkutti, “minulla on pieni pikkuveli”. Hymyilin. Olin vielä voimaton, eikä minulle annettu lupaa kävellä vielä pitkiä matkoja ja varsinkaan yksin. Kun pääsimme k7:lle, muistin, että unohdin jotain hyvin arvokasta ja tärkeää, pienokaisemme maidot, jotka rakkaudella lypsäsin. Tiesin lääkärin odottavan meitä ja olin hieman hermona, mutta en tiennyt mitä asia koskisi. Menimme pienokaisemme luokse, ne kaikki letkut, valot ja äänet. Esikoinen ylpeänä katsoi pikkuveljeensä ja kysyi saisiko koskettaa. Se ensikosketus. Lääkäri saapui paikalle, minua ahdisti, vaikka en tiennyt mitä odottaa. Tapaaminen alkoi esittelyllä, oli miellyttävä naislääkäri. Aluksi kuuntelin mielelläni pienokaisemme ensipäivän kuluista, kunnes päästiin aivojen tilanteeseen. Vaikka ymmärsin mistä oli kyse, esitin tyhmää. Kun lääkäri ilmoitti, että pikkukeskosilla on riskinsä aivoverenvuodon suhteen, koskaan ei tiedetä miten laaja vuoto on. Ja ensipäivillä yleensä vuoto pysähtyy, mutta pienokaisemme kohdalla asia ei ollut näin. Tuomio tuli, pienellämme on siis laaja-asteinen aivoverenvuoto, josta ei tiedetty kuinka pahasti tuhoa se aiheuttaisi tulevaisuuden suhteen. Pyörisin, olin levoton, en tiennyt mitä teen. Olisin halunnut nopeasti huoneesta pois. Pelkäsin. “Mitä nyt sitten tapahtuu?” Avopuolisoni sai minut jäämään, vaikka näki oloni olevan tukala. Hän sai minut koskettamaan pienokaistamme, jota en olisi halunnut koskea. 

Julmaa? Varmasti. Päälleni lankesi viha ja inho itseäni kohtaan. Toistin mielessäni lausetta “mitä tein väärin”. Pohdin usein “entä jos, entä jos” ja se ahdisti. Lähdimme osastolta, se matka jonka kävelin omalle osastolle, valutin kyyneleitä. Pyysin avopuolisolta miljoona kertaa anteeksi, jos olisin pystynyt juoksemaan osastolleni, olisin juossut. Avopuolisoni vei unohtamani maidot pienellemme. Rakkaimpani lähtivät kotia kohde, jäin vielä osastolle parantumaan. Minulla oli käytössä tietokone ja netti, aloin heti selvittää aivoverenvuotojen jälkiseurauksia ja pienemme kohdalla ei tiedetty kuinka laaja-alainen oli kyseessä. Luin muiden keskosten kokemuksia tästä ko. aiheesta. Eikä ollut niin pahoja mitä kuvittelin. Äidin kanssa juttelin asiasta ja me molemmat toivoimme parasta. Nukuin yön levottomasti.

Kotiutuspäiväni 26.02.2010, odotin sitä. 

Ei ollut päivääkään, ettenkö olisi pienokaista käynyt katsomassa. Myös kotiutuspäivänä. Sain mukaan ab-lääkityksen vielä olevaan tulehdukseen. Kun avopuoliso tuli minua hakemaan, olin osittain helpottunut. En olisi halunnut enää olla osastolla, jossa äidit työntelivät pienokaisiaan sairaalasängyissä ja ylpeilivät ja juttelivat pienokaisistaan. Olin kateellinen. Kun lähdimme Helsingistä, minut valtasi pelko, en halunnut mennä kotiin. Kotona minua odottaisi tyhjyys, ei lapsi, niin kuin normaalisti kuuluisi. Synnytyksen jälkeen äiti ja lapsi olisi kotona lähekkäin tutustumassa toisiinsa. Minulle ei näin käynyt. Pyysin avopuolisolta, ettemme menisi kotiin ja saimmekin onneksi yöpaikan muualta. Sen matkan aikana kyyneleet valuivat, en katsonut avopuolisoon päin kertaakaan, vain ulos ikkunasta ja kappaleena soi Rednex- wish yo were here.

Soitin Helsinkiin vuorokauden aikana monta kertaa, valehtelematta vähintään kymmenen kertaa. Huoli oli kova. Ja se kasvoi.

Tunteeni olivat pinnassa. Ihmisten pienet ongelmat saivat minut vihaiseksi. Tunnepäiväkirja, jota pidin ja pidän, sai paljon sisältöä. Olen kirjoittanut vihan valtaamana näin: “Ihmiset, jotka valitatte arkipäivän ongelmistanne, joihin pystytte vaikuttamaan. Haistakaa vittu! On olemassa suurempiakin ongelmia, joihin ei pysty vaikuttamaan, vaikka kuinka haluaisi!”. En halua loukata ketään, vain kertoa miltä minusta silloin tuntui.

Kirjoitan mielelläni mitä tunteita minussa herännyt. Ja siksi olen ylpeä päiväkirjastani.

27.02.2010 

On olemassa kappaleita, jotka kuvaavat tämän hetkestä tunnetilaa.

-jos sä tahdot niin

-wish you were here

-I need you and I couldn’t live a day without you

-kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan ihan lähelläin

-voin kuinka koskee, kelle sen kertoisin. Syvälle sydämeen sattuu.

Yritän olla vahva, mutta kyyneleet valuvat väkisin. Onneksi minulla on vahva mies. Hän tukee minua, rakastaa, eikä laisinkaan syytä minua tilanteesta josta itselleni pahaa mieltä koen. Syyllisyyden tuska on ja tulee varmasti olemaan, koska olen huolissani ja peloissani pienokaisen puolesta. Se mistä olen koko kokemuksen aikana syyllisyyttä kokenut:

– teinkö odotuksen aikana jotain väärin?

-petinkö avopuolison luottamuksen ja rakastaako hän enää minua?

-syntymän jälkeen, oliko mun vika, että synnytys tapahtui juuri nyt?

-lapsen tulevaisuus mun vika?

-huoli lapsesta

-raskauden päättyminen liian aikaisin

– katkeruus viha ja pettymys odottajia kohtaan

-miksi meille käy näin?

-petinkö perheeni?

-viha itseäni kohtaan

Joka päivä koen pahaa mieltä ja oloa, lapseni Helsingissä, hirveä ikävä. Petyin kun en näe lastani, enkä saanut häntä kotiin, niin kuin syntymän jälkeen yleensä. Onneksi mieheni on vahva. Tuntuu kuin olisin “rakastunut” häneen uudestaan. Onneksi äitini tukee meitä perheenä ja muutkin. Se tuo vahvuutta arkeen. Hyvä saada pahaa oloa pois johonkin.

28.02.2010 

Vasta kun elämässä tapahtuu jotain mullistavaa, elämä muuttuu, ihminen muuttuu… Minä olen kokenut muutoksen. En uskalla kohdata ihmisiä. Haluan mielummin olla yksin. Vain perheeni kanssa. Ja tietysti äitini kanssa. Eli niiden kanssa, jotka ymmärtävät sen mitä on tapahtunut tai on tapahtumassa. Toivottavasti tämä minussa muuttuu. Perheeni on minulle nyt ainoa tuki ja turva. Yritän olla vahva. Enkä halua kaverikseni masennusta. Se vielä puuttuisi. Osittain pelkään myös, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun menemme tiistaina käymään vauvamme luona. Itkenkö taas koko matkan? Perjantai 26.02 kun kotiuduin, itkin Hesasta Siuntioon… Pahaa oloani. Mieheni lohdutti. Välttelin ihmisten kontaktia. Joka hetki kun jään ajatusteni kanssa yksin, koen pahaa oloa, syyllisyyttä ja alan itkeä. Kyyneleet valuvat poskille, käännän katseeni pois, enkä anna muiden nähdä kyyneleitäni.

01.03.2010 kirotun puhelinsoitto. 

Olo paheni tänään. Pienestämme soitettiin. Leikkaus, ohutsuolessa reikiä, 10cm piti poistaa, avanteet. Sanat hätäkaste ja selviytymismahdollisuudet pienet. Avopuolisoni itki myös. Yllätyin. Tunsin taas kaiken olevan syytäni. Jatkuuko syyllisyydentunto aina? Sami sanoi, ettei syy ollut minun ja että poikamme on taistelija. Olisiko tunteeni näin pinnalla ilman syyllisyyden tunnetta? Itkin melkein koko matkan Helsinkiin. Juuri kun saavuimme perille, sain puhelun soiton, leikkaus oli mennyt hyvin, pienemme tila vakaa. Vaikka oloni helpottui, itkin. Pahaoloni tulee syyllisyyden takia. Itkin kotimatkan. Pelkäsin näin käyvän. Joka kerta kun lähdemme Hanko- Helsinki- Hanko väliä. Itken. Itkuani voimisti kappale, joka kuuluu “tunteet listaan”, Rednex- wish yo were here. On niin vaikea iloita toisten puolesta, kun oma elämä on niin sekaisin. En osaa elää elämää enää kuin päivä kerrallaan, koska niin pienemme elämä menee. Jokainen päivä, on ihme.

“Joka päivä kaiken aikaa, mietin onko tämä totta ollenkaan”.

Epätietoisuus ahdistaa ja pelko lannistaa. Valehtelin jokaiselle joka kysyi, kuinka pienenne voi. Väitin kaiken olevan hyvin, en halunnut keskustella. Pelkäsin jopa yöllä mennä nukkumaan, ajattelin koko ajan, entä jos ne soittaa että jotain on käynyt. Nukahdin itkuuni. Ei ollut päiväkään ilman kyyneleitä. Jokainen puhelin soitto, vaikka kaikki olisi ollut hyvin, sai minut itkemään.

Jokainen puhelin soitto minkä sain ja mistä vain, tärisin, koska pelko valtasi minut. Ahdisti. Lopetin puhelun mahdollisimman pian, ettei vahingossakaan olisi linjat varattuina jos Helsingistä tulisi puhelu. En halnnut ajatella mitään muuta kuin pientämme. Miroa.

02.03.2010 Olen pitkään pohtinut.. Olenko nyt “merkattu” nainen, kun synnytin keskosen. Olenko ainut? Käykö kaikille näin? Kannan raskasta “rangaistusta”, omaa syyllisyyttäni. Viha vääristi peilikuvani. Näin itseni pahempana kuin piru. Koin tämän rangaistuksena. Olin tehnyt jotain todella pahaa, vaikka en tiennyt mistä oli kyse. Nyt kun raskauteni päättyi liian aikaisin, en halunnut enää lapsia. En halua sitä pelkoa kokea enää. Jos joskus raskaaksi tulisin, en osaisi enää nauttia odotusajasta. Pelkäisin vain. Olenko itsekäs kun huomioin vain omaa kärsimystä ja kipua. avopuolisoni lohduttaa minua kun näkee kyyneleeni, verenpunaiset turvonneet silmäni ja punaisen nenäni. Entä vauvan kärsimys ja tuska? Hän se taistelee elämästään! Olenko huono äiti?

Kauheasti pohdittavaa. Kun ihminen on tietoinen asiasta, tukeminen on erilaista.

Näin päivä muuttui. Aamulla oli kaikki taas hyvin, päivällä keskustelu lääkäreiden kanssa ja elämä on sekaisin. Kuten olin tietoinen pään tilanteesta, että se ei ole hyvä. Tuli isku päin naamaa. Takapakkia tullessa, syyllisyydentunto minussa kasvaa. En pysty lopettaa kyyneleitä. Koska Miron pääntilanne on huono, lääkärin olivat yhteisymmärryksessä pohtineet ja päättäneet lapsemme kohtaloon vaikuttavasta asiasta. Miron koko elinajan tulee olemaan DNR-päätös voimassa. Jos vauvamme sydän lakkaa lyömästä, ei elvytystä. Itkinkö? Kyllä ja niin että kaikki näki. Olisin halunnut juosta pois äkkiä paikan päältä, koska koin olleeni se joka aiheutti tämän kaiken. Ja taas pyysin avopuolisoltani anteeksi. En saanut sanottua sanaakaan. Se tieto oli kuin naula arkkuni. En saanut henkeä. Sydämeni hajosi miljooniksi paloiksi. En saanut itkua loppumaan, niinpä laitoin siskolleni viestin, kerroin tunteistani. “Pieni vauva, jonka oli tarkoitus syntyä toukokuussa, TAISTELEE elämästään, koska synnytin hänet kylmään maailmaan liian aikaisin helmikuussa. Vaikka rakastan pientämme, syyllisyyden takia en osaa olla ylpeä äiti. Oloni oli jotenkin turvaton. Olin päättänyt, etten halua enempää lapsia, koska en halua heidän kokevan samaa kohtaloa. Mietin vahvasti sterilisaatiota. Nyt kun kuuluisin “riskiryhmään” ja olisin “merkattu”, pelkään. Enkä uskoisi, että avomieheni haluaisi enää lapsia kanssani. Olenhan viallinen.

Minun äitiyttäni koetellaan. Koin olevani odottajana, en kovin hyvä. Ja siksi sitä en halua kokea enää. Luulin aina olevani hyvä äiti, mutta en ehkä olekaan. alan epäillä itseäni. Yritän olla vahva, mutta en jaksa/pysty.

03.03.2010 päivä kerrallaan. 

On vaikeaa elää päivä kerrallaan. En voi suunnitella mitään tulevalle, koska yhdessä päivässä elämä voi kokea täyskäännöksen. Vie voimat. Jokainen vastoinkäyminen tuottaa tuskaa ja kipua jota ei lääkkeillä pois saa. Jokainen negatiivinen palaute, muistuttaa minua siitä, mitä olenkaan tehnyt, vaikka syy minussa ei ollut. Kipu on kovaa.. Joka paikkaan sattuu, mutta suurin kipu on sydämessä. Enkä saa kipua millään loppumaan. Kyyneleet silmissä, apua? Onneksi meistä toinen on vahva ja tukee minua. Miten kestäisin päivä päivältä ilman avopuolisoani? Hän on minun tuki ja turva. Tuntuu kun kävelisin puukkoja ja luoteja pitkin kehoani. Jokainen askel lisää kipua. Jokainen isku valuttaa minun elämäniloa pois. Koen ansaitsevani tämän. Tunnen itseni niin pahaksi. Onneksi elämässäni on jo yksi lapsi, joka tuo iloa elämään, en tiedä olisinko edes näin “vahva” jos ko. meidän esikoinen. Haluaisin pienokaiseni jo kotiin ja syliini, enkä koskaan päästäisi häntä pois. IKINÄ! Ne pienet kädet ja sormet, jalat ja varpaat. Hän on niin pieni.

Soitin osastolle vuorokauden aikana monta kertaa ja tietysti se kerta kun he eivät vastanneet, pelästyin, että nyt on jotain sattunut. Itkin. Sain kuitenkin osaston henkilökunnan kiinni ja Miron omahoitaja pääsi puhelimeen. Avanne oli alkanut toimia. Ihania uutisia. Niitä kun kuuli muutenkin niin vähän. Äitini näkee asioissa paljon positiivista ja “tuo” minut aina maan alimmasta helvetistä takaisin maan pinnalle. Avopuolisoni pitää minua järjissä. Muutoin olisin jo hullujen huoneella jos häntä ei olisi tai ei tukisi minua. Hän näkee kun voin pahoin ja minua sattuu. Osaisinpa olla iloinen. En osaa nauttia elämästä kun toinen taistelee elämästään. All because of me? Kipu on sietämätön!

04.03.2010 

Miro voi paremmin. Kiitos! Mutta koen silti syyllisyyttä, enkä anna siksi itselleni mitään ilonaihetta. Kaikki mikä voi mahdollisesti tuottaa iloa kiellän ne itseltäni. Rankaisenko itseäni? Esimerkiksi, en osaisi kuvitella lähteväni risteilylle pitämään hauskaa kavereitteni kanssa. Tosin en ole valmis tapaamaan ketään. Mistä heidän kanssa juttelisin? En voi liikaa iloita tai nauraa, Heti tulee pahamieli. Kuin joku kääntäisi puukkoa vatsassani. Sattuu! Siksi kai syöminenkin on vähentynyt. Tuon kivun takia. Mutta en voi “ryövätä” esikoiseltamme iloa, enhän? Mutta miten hän saa iloa elämään jos en itse sitä pysty toteuttamaan?

08.03.2010 

Miksi oletin onneni kestävän? Tunsin voivani hyvin, kuin pienokaisemmekin. Vointi oli hyvä. Mutta sitten.. Miron pään tilanne on huonontunut. Se on suurentunut. Miksi? En ymmärrä.. Mitä tapahtui? Itse tilanteelle ei mitään pysty tekemään, muuta kuin seurata. Miltä tuntuu äitinä, vanhempana seurata pienen lapsen taistelua oman olemassa olon vuoksi? Kun mitään ei pysty tekemään vaikka kuinka haluaisi. Siirtämään aikaa taaksepäin jotta pienokainen olisi taas mahassani turvassa, eikä sairaalassa taistelemassa elämästään. Kunpa tulehdus olisi saatu aikaisemmin selville ja ennen kaikkea, hoidettua pois. Mutta olisiko se ollut kuitenkaan mahdollista? Jos kaikella on tarkoituksensa? Mikä tämän tarkoitus oli?

Pienokaisemme avanne toimii, hienoa. Ja maitoja on nostettu. Miten vähän maitoa pienille oikein on riittoisaa? Kun Mironkin maitomäärä oli aluksi milli ja tällä hetkellä sitä oltaisiin nostamassa 13milliin. Pienemme voi muuten, olosuhteisiin nähden, hyvin. Ainut on pään tilanne. Joka kerta kun joku läheisestäni ottaa puheeksi pään tilanteen, se on kuin isku minun kasvoilleni. Puukko kovalla iskulla selkääni ja mahaan. Joka aiheuttaa sisäisen verenvuodon ja kovat tuskalliset kipuni.

Olin hetken onnellinen ja mitä siitä seurasi, tuskaa! Koen tämän rangaistuksena siitä, että iloitsin liian aikaisin. Suunnittelin liikaa tulevaa.

En osaa olla ihmisten kanssa, koska olen liian onneton. Pelkään puhua asioista ja ennen kaikkea, pelkään ihmisten reagointia. Miten ihmiset reagoi kun sanoisin asian näin? Jos saan äitini kyyneliin ja olen vaivautunut siitä, miten pystyisin kuiden kyyneleitä katsomaan?

Viikonloppuna saimme pienokaisemme ekan kerran syliin, se tunne oli sanoinkuvaamatonta. Olisin voinut kaapata pienokaisemme hetki mukaani kotiin. Mutta jollain tapaa tiesin, että hänen olisi parempi Helsingissä. Kiristi. Parempi muualla kuin oman äidin luona? Voiko olla mahdollista? Pettymykseni oli suuri. Mitä tulevaisuutemme tuo tullessaan? En osaa ajatella. Pelkään paljon. Tuntuu kuin olisin menettämässä kaiken.

10.03.2010 

Huoh! En tiedä mistä aloittaisin. On hyviä, mutta myös huonoja uutisia. Huonoja yleensä enemmän. Miro kasvaa, mikä on ihana uutinen. Paino nousee, eli maito pysyy hyvin mahassa. Nyt paino on jo huimat 1kg ja 100g. Mahtavaa. Mutta huonot uutiset. Se pää. En ymmärrä. Miksi se on niin, en tiedä. Pään kasvu 24.9cm syntyessään ja nyt 26.5cm. Ja kaiken huippu on se, että tapaamme neurologin ja lääkärin kanssa ja se yleensä päättyy kyyneliin. En todellakaan odota sitä. Pelkään. Ne yleensä ilmaisee kaiken niin negatiivisesti. Joka ilta kun on tarkoitus mennä nukkumaan, muutun “zomiksi”. Uppoudun omiin ajatuksiin ja mielessäni pohdin, miksi? Olen katkera, mutta ennen kaikkea vihainen itselleni. En osaa olla ylpeä, vaikka pitäisi, synnytinhän kauniin pienen pojan. Mutta syyllisyys on niin voimakas tunne, todella voimakas.

Eilen käytiin pojan luona, sain pitää häntä sylissä. Kun vauvani on sylissäni, äidinrakkaus nousee pintaan. Unohdan täysin muun pahan maailman. Unohdan täysin Miron erilaisuuden. Silloin tunnen poikaani kohtaan rakkautta. Silloin olen ylpeä äiti ja voin sanoa Mirolle, “kaikki hyvin, äiti tässä, rakastan sinua. Pääset kotiin, pian. Lupaan sen”.

Kotimatka meni itkien ja hiljaisuudessa. En saanut sanottua sanaakaan, olin täysin lukossa.

Kun menen yöllä nukkumaan, itken itseni uneen, enkä yleensä saa heti unta, koska olen ahdistunut. Äidin joilla vauva on kotona, eivät saa nukutuksi kunnolla öitään, koska vauva valvottaa. Voisin vaihtaa paikkaa kenen tahansa vastasyntyneen vauvan äidin kanssa. Ei se ole niin yksinkertaista.

Olen ahdistunut. Joka kerta kun kuulen puhetta Miron pään tilanteesta ja parantumisesta, murenen sisältä päin. Syyllisyys painaa liikaa.

En usko olevani ainut. Rakastan pientäni, mutta jokainen takapakki, isku, saa minut “luomaan” muuria sydämelleni, koska en halua, että sattuu lisää. Miten voi kyyneleitä tulla näin paljon?

Kolmen viikon aikana, minulla on ollut kaksi päivää, joista en ole itkenyt, muutoin kyllä.

Antaakohan avopuolisoni koskaan minulle anteeksi?

Niin kauan kun tilanne on tämä, en anna itselleni oikeutta olla onnellinen.

11.03.2010 Oho! Ensimmäinen yö nukahdin ilman itkua. Se oli hyvä, mutta nukuin todella levottomasti. Vielä en ole itkenyt, mikä on tietysti hyvä. Uskon olevani enemmän itkuherkkä kun olen yksin, mutta avopuolisoni on kanssani, unohdan murheeni, hetkeksi. Ja pahaoloni haihtuu mielestäni pois kun saan muuta ajateltavaa, kiitos avopuolisoni.

Minusta näkee sen, etten voi hyvin ja tässäpä ehkä syy siihen, miksi en uskalla kohdata ihmisiä. Pelkään, että ihmiset osaavat lukea minua kuin avointa kirjaa ja näkevät valheitteni läpi. Minun kasvot heijastavat yksinäisyyttä, väsymystä ja pelkoa. Olen kalpea kuin lakana ja silmäni turvonneet joka päiväsistä kyyneleistä. Kasvoiltani heijastuu onnettomuuteni ja se etten ole hymyillyt pitkään aikaan. Ääneni, ääneni on käheä ja hiljainen, koska en pysty puhumaan asioista. Pelkään ihmisten näkevän saman kuin minä, syyllisyyteni. Koen olevani likainen ja vaikka kuinka peseytyisin joka päivä, likaisuus ei minusta lähde. Kannan raskasta syntiä selässäni joka päivä. Syntiä, jolle mitään en mahtanut, mutta tein sen. Anteeksi pyynnöt eivät auta, sillä syyllisyys pysyy. Tunnen olevani merkattu. Jokainen katse ihmisiltä minkä sain, koin saaneeni sen syyllisyyden takia. Näkivätkö he minun “punaisen ristini” selässä?

15.03.2010 

Perjantai (12.03.2010) oli aluksi mukava päivä. Tapahtui hauskoja asioita. Juttelimme neurologi ja lääkärin kanssa siitä, koska pienemme mahdollisesti pääsisi keskoskaapista pois. Kyllähän se huvittavalta kuulostaa kun lääkäri sanoo asian näin : “poikanne tulee kaapista, kun on hieman vahvempi ja kasvanut”. Kyllä se hymyilytti hieman. Ja mies lääkäri alkoi puhumaan, kuinka hän imettäisi. Ja sitten vakavimpiin asioihin. Miron pään tilanne. Neurologi mursi meidän. Vei ruokahalun ja sai minut itkemään. Avomieheni oli vahva. Näin, että äänen olisi tehnyt mieli itkeä myös, mutta hän oli tukenani. Syyllisyys kasvoi.

Sunnuntaina poju oli saanut pituutta lisää 38.2cm ja painoa jo 1180g. Maitoja menee jo 31ml*6 eli saan lypsää paljon. Yritän aina negatiivisten asioiden jälkeen saada jotain positiivista, etten menetä järkeäni täysin.

Miksi osa lääkäreistä haluaa murskata meidät? He tekevät työtään ja kertovat sen mikä on heidän näkemyksensä, mutta entä äidin, vanhempien tunteet? Kerroin äidilleni, mitä lääkärit palaverissa meille sanoivat, sain äitini kyyneliin. Anteeksi. Äitini on todella vahva ihminen, olen ylpeä hänestä. Toivon ajan myötä olevani yhtä vahva ihminen kuin hän.

Lauantaina tapasimme miehen, joka kertoi, että heidän pienokaisensa oli syntynyt rv23, eikä lääkärit antaneet laisinkaan toivoa heidän pienensä suhteen. Meiltäkin toivo oli viety kokonaan.

Tekstasin eilen avopuolisolleni, etten anna itselleni oikeutta olla onnellinen, nauttia tai muutakaan positiivista niin kauan kun pienokaisemme taistelee hengestään! En osaa, entä syyllisyys? Kun saan pienemme kotiin, en irrota hänestä otetta ollenkaan! 

Olo paheni. Pienellä on jonkinlainen infektio. Suoli toimii, eikä kirurgi ollut löytänyt vatsasta mitään. Ja infektio on huonontanut pikkuisemme tilaa, hän oksentelee. Maidot taas tauolla. Ja kun alkavat jossain vaiheessa, se on taas alusta, eli yksi milli. Mitä nyt tapahtuu? Huoli pienestä kasvaa.

Miten jotkut ihmiset ajattelevat vain omaa napaa ja omia pikku huoliaan kun elämässä on oikeasti jotain muutakin pohdittavana. Entä sitten jos ei löytynyt talvikenkiä heti tai kevät kenkiä? Toiset taistelevat elämästään! Olen niin vihainen itselleni. Joka päivä kun katson peiliin, näen hirviön, joka pilasi kaiken. Minun takia lapseni taistelee elämästään. Pilasin kaiken.

Miten voikaan tuntua näin pahalta? Koska perheeni saa kokea jotain hyvää? Meidän pienen masu on nyt kuvattu kaksi kertaa. Toinen kuvista oli parempi. Kaasuja mahassa ja suolet ekassa kuvassa venyneitä. Nyt kuitenkin paremman näköiset. Kuvaavat aamulla uudestaan. Syitä oli paljon, suolistobakteeri, tukos, “solmuja” sekä mahdollinen suolen pätkä joka olisi lakannut toimimasta. Kirurgi sanoi, ettei ole syytä leikkaukseen, mikä oli hyvä asia. Itkenkö? Kyllä! Oloni on niin paha. Pienemme hengitys on hyvä ja tila vakaa. Pelkään pienen puolesta!

17.03.2010  

Eilisestä. Itse kuolemankätyri tuli meille kertomaan tilanteesta. Sitä ennen hoitaja oli meille sanonut, että pienemme päivä on ollut parempi, verrattavissa eiliseen. Tiesin, kun kuolemankätyri saapui paikalle, ettei nyt ole kaikki hyvin. Heti kun hän avasi suunsa, silmäni alkoivat kostua kyyneleistä. Miron päivä oli hänen mielestään ollut huomattavasti huonompi. Mahasta hän mainitsi jotain, mutta se meni minulta ohi. Kai yritin suojella itseäni siltä pahalta, mitä tuo naislääkäri minulle sanoa? Päästä tuli puhetta, enkä olisi halunnut kuunnella enempää, mutta kuulin selkeästi kuinka lääkäri jo antoi pienestämme tuomion. Kuolemankätyri oli sitä mieltä, että pienestämme tulisi vaikea vammainen, mikäli hän selviytyisi. Ja isku kasvojeni vasten, jos pienemme sydän pysähtyisi, ei elvytystä, koska pään tilanne oli niin huono. Mirolla olisi koko elämänsä ajaksi DNR- päätös eli elvytyskielto. Tunsin kuinka tikari upposi sydämeen syvemmälle ja syvemmälle. Minua sattui. Ihan kuin äiti, joka on synnyttänyt alle kuukausi sitten, haluaisi kuulla tällaista! Menin shokkiin. Juoksin osaston vessaan, laitoin oven lukkoon ja annoin kyyneleiden valuta. En koskaan itkenyt niin kovaa ja niin tunteella. Vaikka häpesin itkeä muiden läsnä ollessa, nyt olin yksin. Itkin kauan, yli tunnin. Avopuolisoni kävi välillä kyselemässä miten voin ja tulisinko pienemme luokse. Kävimme mieheni kanssa ulkona hengähtämässä ja silloin menin paniikkiin. En pystynyt palamaan osastolle enää. En saanut kunnolla henkeä. Halusin vain äkkiä pois. Mieheni palasi pienokaisemme luokse. En pystynyt palata pienokaisemme luokse, koska koin syyllisyyttä. Koin olevani se paha, joka aiheutti pienen liian aikaisen synnytyksen ja alkutaipaleen vaikeudet. Koin olevani se, joka aiheutti erilaisuuden ja elvytyskiellon. se esti minua palaamasta pienemme luokse. Häpesin itseäni. Itkin autossa. Mieheni tuli aina välillä kyselemään, tulisinko pienemme luokse, en vain pystynyt. Yritin kertoa, miksi en voinut tulla, mutta en saanut sanotuksi. Laitoin sen viestillä. Avopuolisoni vastasi viestiini nopeasti. Hän kirjoitti “ Syy ei ole sinun, sinun pitäisi vain itse hyväksyä se. En pystynyt.

Kotimatkalla soitin pienestämme. Melkein itku tuli. Mietin kovasti kuolemankätyrin sanoja ja kun olin puhelun lopettanut, kyyneleet valuivat. Mietin vain mielessäni, oliko tämä viimeinen puhelu? Inhosin sitä lääkäriä! Yöllä ei meinannut edes uni tulla, oli pakko soittaa vielä pienestämme. Halusin varmistuksen. Nukahdin itkuuni.

18.03.2010 

Jos joku kehtaa väittää päiväänsä pahemmaksi kuin meidän!! Tänään olin jotenkin hermostunut. Varmasti syynä kun hoitaja mainitsi puhelimessa aivojen tilan huonontuneen. Tuskaa! Eikö huonot uutiset pääty koskaan? Lääkärit eivät tee leikkauksia, vaikka pienellämme olisi suuri tarve! Mahan tilanne on huonontunut. Pojalla on kipuja. Äitinä en halua pienokaiseni kärsivän. Tuntui kun olisin tuntenutkin pienokaiseni kivut, mutta vain sydämessäni. Kyseessä saattaa olla pahempi lohduttaa tai lisää reikiä. En tiedä. Epätietoisuus on julmaa. Mutta näen kuinka hän kärsii. Äidin pitäisi pienokaista kun pieni on kipeä, mutta miten pystyisin lohduttamaan kun kuulen pienen itkun? Yritin koskettaa häntä, lohduttaa.

Miron aivotilanne on huono, niin huono, että lääkärit epäilevät pienemme elinmahdollisuuksia. Jos hän tästä selviää, hän tulee mahdollisesti tarvitsemaan apua 24/7.

En saanut kyynelvirtaani loppumaan. Ylin kolme tuntia itkin. Oloni oli surkea ja todella paha. Äitini sanoi minulle, etten pysty vaikuttamaan tulevaan, tapahtui mitä tahansa. Ja ettei syy ole minun, pysyvät aina tukenani. Sitä tarvitsen, tukea.

Mutta miten reagoida? Vaikeasti vammainen? Meidän pieni? Kuolema? Olen niin sekaisin. Olenko epäonnistunut täysin? Lääkärikin sanoin ettei ole meidän vika ja katsoi minua ja lisäsi erikseen, eikä äidin. Voi piip sitä itkua. Itkin kaikkien nähden. En osannut siltikään hyväksyä sitä.

22.03.2010 

Juuri kun “alan hyväksymään” ja sopeutumaan tulevaan elämään, tulee tietysti takapakkia. en ymmärrä. Miksi meille käy näin? Olen pohtinut joka aamu, päivä, ilta ja yö, miksi? Enkä löydä vastausta? Tekisi mieli kysyä ihmisiltä, miksi minä tai me? Ollaanko niin pahoja? En osaa suhtautua kritiikkiin jos kyseessä on oma lapsi. Koen “muurin” kasvaneen suuremmaksi sydämeni ympärille ja “suojaan” itseäni vetäytymällä. Näin vältän kyyneleitä ja ehkä tulevan masennuksen. Pelkään kohdata lääkäreitä. Tänään avopuolisoni kertoi minulle lisäinformaatiota jostain, mitä en halunnut sulattaa ja siitä syystä tieto jäi hieman vajaaksi. Meni kokonaan ohi. Kyse oli kuitenkin jostain pahasta, eli huonoja uutisia. En ollut väärässä. Aivokammiot olivat taas laajentuneet. Tiedän jo omien pohdintojen pohjalta, ettei tämä ole hyvä asia. Ja pienellemme oli yritetty laittaa kanyyleita, ne molemmat oli laitettu päin persettä. Lääkäri oli sitä mieltä, että ne vaihdetaan vasta huomenna. Mutta ne oli huonosti. Olin vihainen. Ja huolissani. Koska kanyyli oli huonosti, seurauksena siitä Mirolla vasemmassa jalassa haava ja joutuvat kutsumaan haavahoitajan erikseen paikan päälle.

Miten pystyn kohtaamaan raskaana olevia naisia tai vastasyntyneiden kanssa eläviä perheitä. Suojamuurin takia, kaikki lapset jotka ovat syntyneet vuonna 2010, vihaan heitä. En sen takia keitä he ovat, vaan koska minulta vietiin se onni saada lapsi kotiin tai lapsi joka eläisi mahdollisimman hyvän tulevaisuuden. Minkä minä pilasin.

Minulle riittää kun näen ohjelman jossa vauva syntyy tai on vauva arjessa mukana, itken. Ahdistun. Koska saamme taas onnea? Mieheni kysyi minulta yksi päivä, että ollaanko me pahoja ihmisiä? Nyt tiedän vastauksen. Olen vihainen, surullinen, onneton, väsynyt ja katkera. Miten tähän tilanteeseen voisi muutoin suhtautua?

27.03.2010 

Olenko oikeasti huono äiti? Minun rakkauttani epäillään poikaani kohtaan ja se saa minun sydämeni murtumaan.. Eilen lääkäri tuli laittamaan pienokaiselle uutta kanyylia , kun edelliset eivät olleet onnistuneet. Sanoin lääkärille ymmärtävän tilanteen ja poistuin pois huoneesta, etten ollut edessä. Menin mieheni kanssa perhehuoneeseen odottamaan. Yllätyin mieheni sanoista. Mieheni kysyi minulta “etkä sinä halua poikaasi syliin”. Eikä kyse ollut siitä. Halusin antaa tilaa hoitajille ja lääkärille kanyylin laitossa. se oli kuin isku miekalla sydämeen. Minua itketti. Miksi en haluaisi pitää lastani, jolla ei olisi ehkä tulevaa?

01.04.2010 

Se tuomio tuli. Nyt on annettu kaksi vaihtoehtoa, kuolema tai vaikea vammaisuus. Haluanko lapselleni elämän, jossa häntä tulisi auttaa 24/7 ja elämä vuoteen omana? Ikuisesti vaippa? Se elo, millaista sellainen elämä mahdollisesti olisi? Haluanko oikeasti omalle lapselleni sellaiseen elämän? En! Joka päivä katsoisin pientäni, kokisin kauheaa syyllisyyttä. Vihaa itseäni kohtaan siitä, minkä olen aiheuttanut. En tiedä miten kestäisin. Olenko luovuttaja?

Olen päättänyt, etten enempää lapsia maailmaan synnytä. Olen kovasti miettinyt sterilisaatiota, pelkoni takia. Entä jos tulisin raskaaksi, onko tämä mahdollisesti asia, joka uusiutuu? En halua epäonnistua enää. Koen niin suurta pettymystä itseäni kohtaan. Ja se seuraa kuin varjo selässäni.

Tahdonko, että lapsellani on tulevaisuutena maailma, hän elää, kunnes infektio iskee ja hän menehtyy? Tämä ei ole Miron syytä, ymmärrän sen. Mutta en osaa ajatella tulevaisuutta lapsen kanssa, joka eläisi vankina omassa kropassaan pelkällä sydämellään.

Olen pohtinut paljon. Äitini sanoin minulle, että Mirolla on ollut jo kohtuvaiheessa “vikaa” ja siksi hän syntyi liian aikaisin. Ehkä? Olen “hyvästellyt” pikkuiseni valmiiksi. Yritän valmistella itseäni siihen, mitä jokainen vanhempi pelkää. Lapsen menetys. Jo ajatus siitä, ettei näe lapsensa kehittyvän, elävän, repii sydäntä rikki. Kannoin häntä mahassani, tietämättä yhtään mitä tuleva tuo. Kuinka sen voisi hyväksyä? Lapset syntyvät rakkaudesta, eikä heitä saateta maailmaan vain käymään ja hyvästellä syntymän jälkeen? Onko tämä meidän kohtalo?

Ja kun tulevaisuutta ajattelee, uskallanko edes ajatella? En osaa kuvitella olevani raskaana enää. Koska pelkään tämän toistuvan. En haluaa saattaa jokaista lastani Luojan luokse syntymän jälkeen. Raskaus olisi minulle haasteellista. Pelkoa joka päivä. Vihaa itseäni liikaa. Vaikka rakastan lapsia yli kaiken, se ei ole minulle suotua oikeutta.

Kun meillä oli lääkäripalaveri, tänään, meidän oma lääkäri kertoi huonot uutiset ja hän melkein itsekin itki. Se sai minut tuntemaan surua. Aiheutan minun luomalla kaaoksella vain pahaa mieltä kaikille. Ja surua. Itkin itsekin. Ja kauan. Hoitajat kyselivät meiltä koko ajan kuinka meidän rankka päivä oli sujunut. En pystynyt sanomaan mitään. Yksi hoitajista hieroi minun olkapäätä ja sanoi “voimia”. Inhoan kun ihmiset yrittävät lohduttaa.

Vaikka ihmisiä on ympärilläni, lähellä minua, koen olevani niin yksinäinen. Jaksan tämän tilanteen esikoispoikamme voimin. Mutta kuuluuko hänenkin lohduttaa minun pahaa oloani? En oikeasti tiedä mitä tulisi ajatella? Tai tehdä. Olen kadottanut itseni täysin.

05.04.2010 

Tämä ei tule koskaan loppumaan! Olen jotenkin todella vihainen itselleni. Mieheni kysyi, olenko hänelle vihainen. En voi olla vihainen ihmiselle jota rakastan. Itseäni vihaan. Jos asiaa ajattelee näin. Ei minua, ei tätä tilannetta. Olisiko mieheni mahdollisesti onnellisempi ilman minua? Mahdollisesti. Tosin, itse en olisi, mutta muuttaisiko se itse tilannetta? Olen valmiiksi onneton, murskana ja palasina. Miten muka enää saan elämääni onnea? Tulvia odotus/raskausaikoja ei tule minun toiveesta. Ja jos joskus alkaisin odottaa, sekin olisi pelkoa täynnä. Onko minut tuhoon tuomittu? Saanko vain keskoslapsia, joista syntyy vain vaikeasti vammaisia ja jotka tulevat kuolemaan ensimmäisen elinvuoden aikana? Mitä olen tehnyt, ansaittuani tämän kaiken?

Kuka muka ei syyttäisi itseään tällaisessa tilanteessa? Minulla on helvetin painava kivi sydämessä. Enkä enää tiedä, onko minulla enää sydäntä vai vaan kivi. Murrun. Tekis mieli vetää kunnon kännit. Jos olenkin “monisairas” ihminen? Jos minun kohtuni onkin saastunut? Sanoin miehelleni, että jos haluaa lisää lapsia, saa tehdä jonkun toisen kanssa. Itse siihen en enää pysty. Jos minut on tuomittu synnyttämään vain erityislapsia. Olen niin väsynyt! En oikeasti enää jaksa! Olen luopunut taistelusta. Olen aloittanut “surutyön”, hyväksynyt jollain tapaa sen, ettei lapseni mahdollisesti kotiudu, vaan menee Luojan luokse pienenä enkelinä. Mutta en ole vielä valmis siihen, että pieni enkelimme tulisi kotiin. En vielä. Joka päivä itkisin lapsi sylissäni nähden sen mitä olenkaan tehnyt. Syyllisyys ja pahaolo musertaa minut. Osaisinko rakastaa poikaa niin kuin esikoistamme. Vihan määrä kasvaisi itseäni kohtaan koko ajan, päivä päivältä. Miten muka minä olen vahva? Ajattelen, jos olisi käynytkin niin, että Miro olisi syntynyt terveenä, mutta minulle olisi käynyt jotain, olisiko se ollut parempi? En usko, enkä jaksa elää. Tiedän, olen masentunut, en vain halua myöntää sitä.

Mieheni kirjoitti minulle “tunnevihkoon”. Tässä hänen tekstinsä minulle.

“Haluaisin olla aina tukenasi, jos sen saan. muuta elämää minulla ei ole, enkä voisi edes kuvitella. Viihdyn tässä sinun lähellä ja toivon ettet koskaan aja minua pois. Rakastan sinua nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Pitää yrittää pysyä kasassa ja jaksaa vaikka se mahdottomalta tuntuisikin. Ymmärrän sinun halun onneen ja se varmasti joskus tuleekin. 

Miron paikka olisi taivaassa enkelten hyvässä hoidossa, vaikka se hullulta kuulostaakin, että molemmat vanhemmat sitä toivovatkin, mutta vaikeaa se on, vaikka ajattelee lapsen parasta. se jättää pysyvät arvet meille molemmille, kävi miten kävi. Toiveeni on, että et syyttäisi itseäsi tilanteesta. Meillä on monta kohtalotoveria, jotka painii samojen asioiden kanssa. Ihmismieli on kiistämätön ja jaksaminen vielä käsittämättömämpää tässä tilanteessa, mutta jotenkin siihen vain pystyy, kun on pakko. Haluaisin yhä olla loppuelämäni sinun vierellä jakamassa kaikki ilot ja surut, sillä yhdessä jaksetaan ja ollaan vielä vahvempia. Tunteet myllertävät, mutta tiedän rakastavani sinua nyt ja aina. Rakkaudella Samisi”.

Kirjeessä näkyi menetyksen aiheuttama tuska ja epävarmuus mitä tuleman pitää. Vaikka uskoimme ja toivoimme pienellemme parasta, niin kuin moni vanhempi toivoo, epätoivo oli vallannut sydämen. Olisimme halunneet pienemme kotiin, mutta jatkuva pahan kierre oli saamassa meitä luovuttamaan.

En voi ajaa ihmistä pois, joka haluaa olla vielä tämän onnettomuuden jälkeen. Koen sen kuitenkin aina olemaan syytäni, koska Miro syntyi minusta liian aikaisin. Min un odotus/raskausaika päättyi liian aikaisin. Nämä liittyvät minuun. Miten voisin muka olla syyttämättä itseäni? Odottaisin vielä mahdollisesti täydellistä poikalasta.. Mahdollisesti tervettä.. Mutta jokin meni vikaan..

07.04.2010 

Oloni on sekava. Eilen unohdin kaiken pahan ja olin iloinen. Halusin sinun kotiutuvan ja pian. Sitten muistin sen kaiken pahan. Pahan, jonka koen aiheuttaneeni. Oloni on tuskallinen. En koe ansaitsevani onnea. Olen vihainen. Katkera. Olen vihainen tunteistani, koska en tiedä mitä ajatella. Koen kulkevani sumussa. Haluaisin pienemme kotiin terveenä. Tämä kaikki olisi vain pahaa unta. Haluan.. Toivon sinulle parasta. En pysty tarjoamaan kuin rakkautta. Ja jos oikeasti olet vaikeasti vammainen. Rakastan sinua. Olet vauvani. Mutta vaikeasti vammaisena. Et pysty elämään tässä julmassa maailmassa vain vanhempien rakkaudella. Tarvitaan myös paljon muuta. Puhetta, liikuntaa, selviytymistä ja kaikkea muuta. Vaikka rakkaus on vahvaa, se ei takaa selviytymistä. En pystyisi katsomaan vuodehoidossa 24/7 lastani, jonka kärsimyksen koen aiheuttaneeni.

Kun on surullinen. teksti on myös herkkää ja aavistuksen ilkeä. Olen pettynyt. Ja sen näkee tekstistäni.. Kuulostan pahalta ja julmalta äidiltä..

Olen luonnut itselleni muun. Muurin minun ja Miron väliin. Muurin monen ihmisen kanssa, enkä osaa nauttia heidän onnestaan. Haluaisin olla ihmisten kanssa, mutta en vain pysty. Ihmiset puhuvat vain omista asioistaan ja pienistä ongelmistaan. Saattavat kysyä oleellisen, Miron voinnin, mutta valehtelisin heille kuitenkin. Puolustusmekanismi. Näin vältyn itse kyyneliltä. Kidun. Kärsin. Miehelläni synttärit huomenna enkä voinut hänelle antaa täydellistä lasta lahjaksi. Tuotin pettymyksen taas. Koen olevani niin epäonnistunut. Kunpa olisin pystynyt vaikuttamaan asioihin. Oli täydelliset kuusi kuukautta ja sitten alkoi painajainen. Äitini sanoin kätilön sanoneen, että jokin oli vialla, siksi Miro syntyi liian aikaisin. Mutta se vika oli niin suuri. Se harmittaa ja pahasti. Koska saamme olla taas onnellisia? Nyt vastaisin, ei ikinä.

09.04.2010 Jälkitarkastus ois ollut tänään. Näin siellä liikaa onnellisia odottajia ja äitejä, joilla se vauva oli sylissä. Tunsin kateutta ja katkeruutta. Vihaisin jokaista. Vaikka en heitä tuntenut. Minulle riitti, kun näin heidän onnellisuuden ja sen hehkun. Mitä olinkaan tehnyt? Miksi juuri minä? Sanotaan, että vahvat selviää, olenko tarpeeksi vahva? Koin syyllisyyttä ja sen seurauksena kyyneleet alkoivat valua poskilleni. Vihasin itseäni. En pystynyt mennä paikan päälle, häpesin itseäni. Lähdin pois paikan päältä ja soitin myöhemmin neuvolaan ja syyksi sanoin, että oli pakko lähteä Helsinkiin pienemme luokse. Valehtelin. Joka päivä kuulin, kun isoveli ylpeänä sanoi hoidossa olevansa ylpeä ja pikkuveli kasvaa sairaalassa. Murenin sisältä päin. Olisin halunut olla ylpeä äiti, mutta miten olisin voinut olla, kun lapseni ei tuntunut omalta? Eilen tunsin hieman onnellisuutta kun pienemme siirtyi Jorviin. Asiat tuntuivat sujuvan jo hieman paremmin. Mutta en osaa olla onnellinen. Joka kerta kun yritän olla onnellinen, se kostautuu. Mun onni, siihen ei ole oikeutta. Joka kerta kun pieni hymy edes tuli esille, koin pettäväni Miron. Olin pilannut jotain niin viatointa ja kaunista, ei sellaiselle hirviölle ole oikeutta onneen. Synnytin piennemme liian aikaisin, jonka seurauksena hän joutuu taistelemaan elämästään. Yritän nukkuessani herätä päivään jolloin aloin odottaa Miroa ja perua sen kaiken. Emme olleet valmiita toiseen lapseen. Kun yritän olla onnellinen, jokin pilaa sen kaiken. Siksi olen päättänyt olla onneton, silloin kukaan tai mikään ei pysty pilamaan sitä. Tein päätöksen. Ei enempää lapsia. En halua pilata elämää joka rakkaudesta syntyy ja päättyy minun pilamaan tulevaisuuteen. Näin en satuta enää ketään. Ehkä saan mieheni onnellisemmaksi, ehkä. Haluisin joskus kokea täydellisen odotusajan ilman ongelmia,mutta tiedän, ettei sellainen ole mahdollista hirviön kohdalla. Se odotus olisi täynnä itkua, syyttelyjä, vihaa ja pelkoa. Haluanko sitä? Kokea tämän kaiken uudestaan? Olenko tehnyt jotain,mistä mua rangaistaan? Olisin mielummin mennyt vankilaan, kuin kokenut tämän taistelun. Ei näin. Viaton lapsi taistelee elämästään minun erheeni takia! Tästä vauvasta piti tulla täydellinen. Viat löytyivät minusta eli paino, tupakointi ja palava halu saada lapsi. Siksi vauva syntyi liian aikaisin. Sisälläni ei ollut hyvä kasvaa. Eikö rangaistukseni riitä tuska, syyllisyys, kipu, kyyneleet??? Pitääkö sen kohdistua myös lapseen? Mitä pahaa pieni lapsi on tehnyt? Haluaisin pois tästä maailmasta ja elämästä! Jos se toisi lapselleni paremman elämän?? Kaikki mitä teen, on väärin ja se rangaistuksena kohdistuu viattomaan lapseen. Olen voimaton!

10.04.2010 Vihaan odottamista! Miksi vanhempia kidutetaan näin? Tämä epätietoisuus on pahinta. Itkeminen muiden edessä on vieläkin hankalaa. Onko minulla oikeus tuntea näitä tuntemuksia?? Olenko itsekäs? Lapsestani on kuitenkin kyse. Mitä lapseni ajattelee minusta? Vastasyntynyt ja isompi lapseni? Pienemme tila on vakaa, mutta se on hän, joka taistelee tulevasta elämästään. Jos Luoja suo hänelle elämän, joka ei ehkä ole sellainen kuin äitinä hänelle toivoisin. Millaista elämä erityislapselle on? Entä erityislapsen äitinä? Miron elämä on kiinni niin monesta asiasta. Hänelle on annettu DNR-päätös. Lapsemme elämään vaikuttaa aivoverenvuodon asteet kolme ja neljä ja avanteet. Millainen on tulevaisuus ja onko sitä? Pelottaa. Kaikki on niin pienestä kiinni. Jopa pieni inektio saa aikaan paljon pahaa. Miron elämä ei olisi elämisen arvoista. Miro joutuisi vain kärsimään ja odottamaan, koskä hänen aikansa tulee. Sitä en halua mun pienelle ja siksi toivonkin, että pienemme pääsisi Luojan luokse, pian. Saisin itsekin toipua ja mieheni. Siitä toipuminen tapahtuisi ajan kanssa, mutta ”nopeasti”. Miro on aina meidän vauva ja mielessämme sekä sydämessämme, mutta olen valmis luopumaan hänestä. Ehkä Mirolla oli tarkoitus. Saada meidät vahvistumaan. Pienemme oli ”lainassa” pienenä enkelinä? Tuntuu pahalta. Kuullostaa tosi pahalta, että lapsen oma äiti ajattelee näin. Ehkä yritän suojata itseäni mentykseltä tekemällä itsestäni pahan? Se mitä mielessäni toivoisin. Jos Suomessa sallittaisiin eutanasia, tässä olisi hyvä tilaisuus toimia. Loppuis pienemme kärsimys. Ja meidän. Mieheni sanoi eilen taas ”taikasanat” ja kyyneleitä alkoi valua. Sanat ”tämä ei ole sinun syytäsi, et voinut sille mitään”. Mistä se sen tietää?? Entä jos?? Miten selittää tämä ylpeälle isoveljelle??

Mutta tänään siis olisi siirto Jorviin. Nyt täytyy vain odotella murtunein sydämein. Kyynel kyyneleen perään. Tätä ei toivoisi edes pahimmalle vihamiehelle. Niin sekavaa.

25.04.2010 Miron pään tilanne on huonompi. Kuinka huonoksi se voi mennä?? Mitä nyt? Tarkoittaako se nyt sitä, että pienemme on vaikeasti vammainen, joka ei koskaan kävele? Onko stoomat nyt sitten Mirolla koko eliniän? Mikä on Miron elinikä? Miten ja millaista Miron arki tulee olemaan? Syökö itse vai peg-letkulla? Nestemäinen ruoka? Onko poikamme vihannes? Sidottuna kehoonsa? Mitä tämä on?

En halua tätä! Koen kauheaa pahaoloa ja syyllisyyttä muutenkin! Riistin pieneltämme tulevaisuuden ja nyt elämän! Olen taas itkenyt. Koen olevani paha. Sydämessäni on miljoona tikaria, jotka lyövät minua kokoajan ja iskut vain voimistuu. Murenen sisältä päin. Olenko itserakas siksi, että halusin terveen lapsen?

Nyt ottivat minusta labrakokeita. Epäilivät minun veriarvoissa olevan jotain heittoa? Kenessä nyt vika olikaan? Minussa. Haluaisin olla vahva. Uskoa siihen ettei se syy ollut minussa. Mutta miten voin uskoa sellaista? En pysty.

Mikä on tämän kaiken tarkoitus? Ja miksi juuri me? Se mitä kannoin sisälläni, oli jotain arvokasta ja on edelleen vaikka en raskaana enää olekaan. Vihaan itseäni, koen olevani maailman huonoin äiti. Miksi? En ymmärrä, mitä tein väärin? Haluan tietää, mitä tein väärin? Miksi? Vain vahvat selviää ja minäkö olen vahva? Kaikella on tapana järjestyä ja koska?

Kun ajoimme kotiin, ajattelin. Entä jos Mirolle ei olisi käynyt kuinkaan, olisinko minä kuollut synnytyksessä? Olisiko se ollut niin paha? Enpä olisi koennut koskaan tällaista..

Olen tyytyväinen, että saan kirjoittaa vihkoon ja valuttaa kyyneleitä. Olen sanonut ihmisille, että saavat lukea vihkoani, jotta tietäisivät mitä tunnen. Moni on yrittänyt lukea, mutta eivät pystyneet. teksti on hyvin raskasta. Haluan ihmisten tietävän ja saavan pientä tuntemusta siitä mitä me koemme. Silloin pystyn puhumaan ilman kyyneleitä ja ilman valheita. Koko tämän tilanteen aikana, olen pelännyt keskustella Miron tilanteesta ja aina vain vastanut ”kaikki on hyvin”. Pelännyt muiden reaktiota. Heidän kyyneleet ja minun reaktio heidän suruun. En ole valmis.

Voi kuinka koskee, kelle sen kertoisin, syvälle sydämeen sattuu.

Pitäis useammin antaa kyyneleiden vaan valua. Sit se ei iskis yllättäen ja niin voimakkaasti. Pystyisinkö pidättelee kyyneleitä ja pahaa oloa? Koska nyt kun itken, en pysty lopettaa. Itkuni kestävät useita tunteja ja positiivisuutta en näe missään muodossa. Miten selitän esikoiselleni, miksi äiti itkee?

Oliko tämä kosto siitä, että halusin vauvaa niin kovasti? Näenkö kasvoillani enää hymyä ja jos näen, onko se ennuste huonoille uutisille? Aina kun olen vähänkin onnellinen, se kostautuu ja pahasti. Pojan vointi on huonontunut, joten en saa, pysty enkä voi hymyillä. Niin kauan kun koen tätä tunnetta, ei lisää lapsia. En voi, saada enkä ansaitse onnea. Vasta kun Miro voi hyvin ja on kotona minun vieressäni, niin kuin vauvan ja äidin kuuluisikin, olla lähekkäin. Tunnen olevani petturi. Olen vajonnut maan alimpaan helvettiin. Tunnen olevani itse saatana. Esikoisemme tuo naurua ja valoa elämäämme, mutta en pysty enkä salli itseni nauravan kun pieneni taistelee elämästään. En salli.Olen onneton, ikuisesti? Mieheni kirjoittamaa.

”Meitä koetellaan hirveän kovalla ja rankalla kädellä, mutta Herra ei anna kenellekään sellaista taakkaa, mitä ei pysty kantaa, vaikka kohtuuttomalta se silti tuntuu. Kaikkiin asioihin ei pysty vaikuttaa, halusimmepa sitä kuinka paljon tahansa. Mutta kaikkeen löytyy selitys, jonka merkityksen ymmärrämme ennemmin tai myöhemmin. En ole ikinä elänyt näin raskaita aikoja, mutta tähän asti on selvitty. Ilman sinua en olisi mitään ja hajoisin kappaleiksi kuin laho talo. Sun vahvuus ihastuttaa, vaikka voinkin vain kuvitella, mitä koet. Ei niin suurta asiaa, ei niin isoa sanaa, joka voisi tuskasi paljastaa. Olet maailman paras äiti lapsille ja kaikki sen tietävät, että et ole tehnyt mitään väärää. Miksi siis itseinho? Tuen sua mahdollisimman monein keinoin mikä on parhaaksesi. Teen mitä vain vuoksesi. Sillä rakastan sinua nyt ja aina.”

26.04.2010 

Niin paljon on mielessä. Miten jotkut voi edes ehdottaa psykiatria? Ne/he eivät ole koskaan kokeneet näin tuskallista taivalta. Kukaan äiti ei ikinä haluaisi lapselleen mitään pahaa. Miksi tällaista siis käy? Meille? Siihen haluaisin vastauksen. Kuka sen tietäisi? En ole niin vahva, mitä minusta sanotaan. Tai miltä näytän. Olen oikeasti muurannut sydämeni, ettei siihen enää koskisi paljoa.

Jos Miro tästä selviää, tulen kantamaan syyllisyyttä aina sydämessäni, vaikka en haluaisi. Joka aamu kun herään, joka yö kun menen nukkumaan. Jos se on tarkoitettu, uskon hyväksyväni elämään erityislapsen kanssa. Mutta se mikä siinä pelottaa, kuinka erityinen?

Ahdistaa. Pienemme laskettu lähenee ja niin myös äitienpäivä. Miten selviän niistä?

Olisinpa joskus onnistunut jossain. Koen kuinka epätoivo lankee mun päälle. Sieltä on niin vaikea nousta. En ole lapsieni aikana onnistunut imetyksessäkään. Se nostaa syyllisyydentuntoa. Saisin pienelle maitoa jos hän olisi kotona. Ei se ole sama asia lypsää jollain laitteella kuin imettää. Imetyksen aikana tulee ”se tunne”, koneella lypsettynä se on pakollista. Arvokkuuteniitseäni kohtaan on todella heikko. En tunne itseäni enää edes ihmiseksi. En tiedä mikä olen tai kuka?

02.05.2010

Kotiloma oli ihana, vaikka hieman väsyttävä. Kun veimme pienokaisemme takaisin sairaalaan, hokasin jotain, joka sai minut kyyneliin. Saavuttuamme kotiin, se olikin tyhjä. Ei ollut omaa pienokaista kotona, mikä sattui sydämeen kuin miljoona puukon iskua. Tätäkö se on? Elämä oman pienokaiseni kanssa? Onko Miro minun vai lainaanko häntä sairaalalta? Mietin vuorokauden aikana monta kertaa, miksi en saanut pienokaistani kotiin. Mieheni selitti, että lapsi tarvitsee paljon tukea kehitykseensä ja tulevaan kasvuun. Hänen on oltava sairaalassa. Yritin ymmärtää, mutta en halunnut myöntää itselleni hänen olevan oikeassa. Muut äidin saavat pienokaisensa mukaan synnytyksen jälkeen. Saavat nauttia äitiydestään heti ja pienokaisestaan. Olin vihainen ja kateellinen. Itse elämme päivä kerrallaan ja sitä ollaan eletty jo kaksi kuukautta. Eikä vieläkään ennustetta tulevalle. Olen niin voimaton! En pysty enää hallitsemaan tunteitani. Jos itkettää, itken, olin missä vain. En voi valehdella, en pysty! Totuus satuttaa! Tämä tuska tuhoaa minut! Haluaisin jo onnea elämään, mutta jos onnellisuus on tätä, haluanko? En halua elää. Jos olisin itse menehtynyt, en tuntisi tätä sanoinkuvaamatonta tuskaa ja kipua.

On vaikeaa olla onnellinen, kun on surullinen. Olen taas pääni puhki pohtinut syitä. Eikä ratkaisua löydy! Kaikki alkavat sanoilla: ” entä jos?” ja siihen se jää. Jopa esikoiseni saa minut kyyneliin sanoillaan: ”Äiti, mietitkö Miroa?”. Ketäpä muuta äiti miettisi kun kyyneleitä valutan.

Mietin koko ajan; Miro rakas. Sinun pitäisi olla mahassani vielä kasvamassa. Ei sairaalassa keskoskaapissa. Mitä tein odotusaikana niin pahasti väärin, ettet kasva kohdussani enää? Kunpa osaisin vastata. Sanoin siskolleni, että tämä on varmasti jonkun syy ja se joku joutuu vastuulle tästä! Tunnen pahaa syyllisyyttä eli se joku on oltava minä. Ja mun on jouduttava vastuulle.

Yhden lupauksista olen pitänyt. Lupasin itselleni, jos asiat ei ala selvitä, en ansaitse olla onnellinen. Ja sitä en ole.

09.05.2010 Äitienpäivä. 

Suoraan sanoen, paskin äitienpäivä ikinä! Minun pitäisi olla vielä raskaana, eikä kahden lapsen äiti. Se musertaa minun elämääni ja pahasti. Voiko itseään vihata enemmän kuin vihamiehiään? KYLLÄ!

01.06.2010

Voiko äidin rakkaus olla näin vahvaa? Kestää sen, mitä tuli tehtyä? Oli pieneni mun millainen vain, äidin rakkaus on niin voimakas, etten häntä hylkää. Rakastan lastani niin paljon, en halua menettää häntä. Shynttileikkaus viikon päästä ja ehkä sen jälkeen kotiin. Ehkä? En enää pelkää tulevaa!

16.06.2010 saattohoito.

Kyllä, luit oikein. Odottelemme koska puhelin soitto tulee. Tai minä odotan. Jokainen soitto on tuskallinen. Oli soittaja kuka tahansa. Lääkärit tekivät päätöksensä. Pienemme ei tarvitse enempää kärsiä. Niin monta leikkausta takana. Taistelijani. Niin paljon Miro jaksoi. Mutta nyt. Aktiivinen hoto lopetettiin. Eli hyvä perushoito, syö mitä jaksaa ja erittäin vahva kivunlievitys.

En halua kenenkään kokeavan tätä samaa tuskaa. Olenko paha jos ajattelen näin? Ehkä tämä on parempi Mirolle? Se että lapseni olisi elänyt kehonsa vankina muistuttaen minua siitä mitä en tai tein väärin. Syy ei ole minun, mutta miksi näin kävi? Mitä oikein tapahtui? Ei se että kokisin itseni syylliseksi mutta ihmiset sanovat puhumisen auttavan. Ehkä. Mutta koen kirjoittamisen auttavan enemmän. Se, mitä tunnen nyt. Koe häpeä. Minua hävettää olla minä. Mitä minusta ajtatellaan? Mitä avoni on minusta mieltä?

Olenko vahva?

Kaikki ei mene niin kuin toivoisi. Olen tietysti vihainen ja katkera. Mutta en voi aina olla, enkä halua.

Ehtisin jo valmistella kotia Miron takia. Vaatteet laitoin valmiiksi kaappiin, järjestelin vaippahyllynkin. Niiden purkaaminen ahdistaa ja pelottaa. En tiedä pystynkö siihen. Haluan pois kotoa. Ahdistaa.

– you will always on my mind

-have you ever love and lost somebody

-I remember the time the time what we had.

01.08.2010 kotona.

Miro kotiutui viikko sitten. Onhan se, mukavaa. Pieni kotona, vaikka. Olen rikki, sairas. Ajatusmaailmani on ihan hajalla. En osaa. En osaa olla hyvä äiti enää! Olen saanut tuntea sen jo niin monta. Häpeän olla minä, koska vihaan itseäni. Vihaan Odottavia äitejä, terveitä lapsia vuonna 2010 syntyneitä ja onnellisia pariskuntia. Aina kun kuulen jonkun saanneen terveen vauvan tai onnellisen odotusajan. Itken. Ahdistun.

Olen todella katkera. Se on jo iso asia, että myönnän olevani sairas. Vaikka se ei näy päällepäin, se mitä minun sisälläni kuohuaa. Näitä asioita on vaikea käsitellä, ei ole ketään, joka tuntisi samoin kuin minä. Tunnn olevani niin yksinäinen. Tarvitsen äitiäni enemmän kuin koskaan! Hän rakastaa ja kohtelee Miroa kuin normaalia vauvaa. Minun on muistutettava itselleni sitä joka päivä. Koen edelleen olevani syyllinen pienokaisemme elämän tuhoamiseen. Mitä tein väärin?

Huomenna olisi neuvola, mutta en pysty. Pelkään hajoavani siellä. Jos itken, eikä se vain lopu. Jos minulta kysytään, kunka voin? Valehtelenko? En voi antaa ihmisten tietoon miten oikeasti voin. En ole vielä valmis avautumaan.

Onhan tämä raskasta parisuhteelle, mutta avoni kanssa on hyvä olla. Ollaan koettu yhdessä niin paljon hyviä kuin huonoja hetkiä. Ja vaikka melkein pilasin kaiken, hän rakastaa minua silti. Ja haluaa olla kanssani.

Joka päivä mietin, tuleeko pieneni oppimaan mitään tai mikä on pienemme tulevaisuus? Mitä olen häneltä riistänyt? Äiti pystyn olemaan Mirolle. Äiti joka hoivaa, rakastaa pienokaistaan ja ruokkii häntä. Mutta silti olen vain osa itseäni. Minusta puuttuu suuri pala itseäni. En osaa olla itsestäni ylpeä. Olen sisäänpäin vetäytynyt ja vältän kommunikointi-tilanteita. Pelkään itseäni. En ole koskaan itkenyt näin paljon. Tai ollut näin herkkä. Esikoiseni lohduttaa minua joka päivä kun itken. ”Äiti mikä sinulla on hätänä? .Miksi itket? Onko kaikki hyvin?”. Haluaisin tuntea ylpeyttä. Haluaisin olla minä. Haluan onnistua jo jossain ja niin paljon!

05.08.2010 Taas?

Tänään sain lukea sisareni päiväkirjaa. Kun huomasin kohdan jossa minutkin mainittiin, luin hyvin nopeasti koko tekstin. Se sai minut herkistymään.

Hän kirjoitti näin: ” Olin iloinen kun sisareni odotti vauvaa, mutta sitten heidän pieni päätti syntyä liian aikaisin”. Ja siitä Miron tarina lähti alkamaan. Ahdistuin. Pidättelin itkuani.

Heti sen jälkeen, aloin miettimään meidän tilannettamme ja menin paniikkiin. Teki mieli alkaa itkeä ja huutaa. Tähän tunnetilaan sopii myöskin useampi kappale.

– sinä olet satu, johon mä en totu. Siipiä vaille enkeli sä oot.

-kauan sitten minussa, aavistus jo sinusta. Silloin tuntemattoman, tunnen nyt ja tunnustan.

Joka kerta saa minut kyyneliin. Se on Miron kappale(”rakkauslaulu”). Mielestäni itkuisuuteni on vähentynyt, mutta kun itken, se ei lopu hetkessä. Yritän olla vahva, mutta se mitä tunnen ja se kaikki mikä sisälleni on kasautunut. Pelottaa! Jos joutuisin kokea tämän kaiken yksin. Olisin jo seonnut. Kaikki jotka ovat huolestuneita minusta ja tämä loppu porukka joka on vain uteliaita meistä jotta saisivat leviteltyä epämääräistä tietoa. yritämme vain saada arjen kulkemaan oman pienen erityislapsemme kanssa.

Miro on kuin pieni ”tavallinen” vauva. Mutta pelkään tulevaa. Onko sitä ja jos on, millainen?Miro, rakastan sinua ja uskon olevani sinulle juuri ”se oikea äiti”. Mutta silti, olen itsekäs kun ajattelen näin. MIksi minä? Mistä minua rangaistaan? Mistä pientä ihmistä rangaistaan? Mitä tein väärin?

Voin pahoin, itkettää!

19.10.2010 aika.

Miro täyttää kohta kahdeksan kuukautta. Pelkään ja epäröin seuraavat kuukaudet. Pelko kohdistuu sanaan ”saattohoito”. Ahdistun jo siitä kun kuulen jonkun saanneen terveen vauvan. Eilen yksi tuttu sai lapsen. Oloni on hyvin ahdistunut. Levoton ja hermostunut. En halua ajatella asiaa. Vaan jotain muuta ajateltavaa. Ehkä siksi haluan yökylään ja pois kotoa. Ettei tarvitsisi keskittyä muiden terveisiin pienokaisiin. En ole onnitellut,enkä aiokaan, äitejä, jotka ovat pienokaisensa saanneet vuonna 2010. Minusta se on väärin onnitella muita. Itse kun en äitiyden onnea ole saanut kokea. Olen niin pettynyt. ja niin vihainen.

Rakastan lapsiani.

21.02.2011 oho!

Kohta on Miron ensimmäinen syntymäpäivä. Tätä ei kukaan osannut odottaa. Miron tulevaisuus oli muutenkin niin epävarmaa. Minulta on usein kysytty Miron tulevasta. En osaa vastata. En tiedä koska Miro tulee oppimaan ja mitä. En yhtään pidä siitä kun ihmiset vertailee Miroa omiin lapsiinsa. Miro on ainutlaatuinen. Kun ja jos hän tulee oppimaan jotain, kaikki on vain hänen hyväksi. Olen ylpeä Mirosta.

Silti itken joka päivä ja pelkään Miron puolesta. Uskon tämän syyllisuuden tunnon ja ahdistuksen päättyvän, kun opin hyväksymään sen, ettei se ollut minun syyni, mitä Mirolle kävi.

Se mitä Miro tulee olemaan tulevaisuudessa. Miro tulee olemaan täydellinen minusta. En vaadi hänen kehittyvän kuin muiden vaan hän kehittyy omaa tahtia. Minun pieni keskonen.

---